Ihmisoikeuksien päivää vietettiin 10. joulukuuta ja esimerkiksi YK:n vammaisyleissopimus, joka on Suomen vuonna 2016 ratifioima ihmisoikeussopimus, toteaa oikeudesta työhön seuraavasti:

“Sopimuspuolet tunnustavat vammaisten henkilöiden oikeuden tehdä työtä yhdenvertaisesti muiden kanssa; tähän sisältyvät oikeus mahdollisuuteen ansaita elantonsa vapaasti valitsemallaan tai työmarkkinoilla hyväksytyllä työllä sekä työympäristö, joka on avoin, osallistava ja vammaisten henkilöiden saavutettavissa.“

Siltikin on niin, että yhdenvertaisuusvaltuutetun vuonna 2016 laatimasta vammaisselvityksestä käy ilmi, että vammaisista henkilöistä on työelämän ulkopuolella noin 80 % prosenttia. Työllistymisaste näyttäytyy erityisen hälyttävänä, kun sitä peilataan koulutustasoon: noin 60 % ihmisistä, joilla on toimintarajoite, on kuitenkin keski- tai korkea-asteen koulutus. Selvityksessä työllistymisen esteiksi nostetaan esimerkiksi työnantajien tiedon puute saatavilla olevasta tuesta sekä ennakkoluulot vammaisten henkilöiden työkyvystä ja osaamisesta ja puutteet esteettömyydessä.

Fyysinen esteettömyys lähtökohta osallistumiselle ja työlle – esimerkiksi nuoren TET-paikka voi jäädä saamatta, jos lähistöllä ei ole sellaista työpaikkaa, jonne pääsisi pyörätuolilla. Usein kyse on kuitenkin pienistä muutoksista: jo yhdellä luiskalla saadaan ihmeitä aikaan, jos tiedetään, mitä tehdään. Monelle työnantajalle esteettömyys voi tiedon puutteen näyttäytyä kalliina ja hankalana, jolloin vammainen henkilö on helppo sivuuttaa rekrytoinnissa. On kuitenkin niin, että työpaikalle vammaisen työntekijän mahdollisesti tarvitsemiin muutostöihin tai muuhun apuun on saatavilla valtion tukea joko TE-palveluista, Kelasta tai kunnan vammaispalvelusta: esimerkiksi työolosuhteiden järjestelytuki ja palkkatuki, jotka ovat molemmat alikäytettyjä tukia niille budjetoituihin resursseihin nähden. Onkin tärkeää, että myös työllistymissä tukevissa palveluissa on tietoa näistä tuista, jotta työnantajia osataan rohkaista palkkaamaan erilaisia hakijoita. On tärkeä myös muistaa, että ei olla palkkaamassa vain vammaista tai osatyökykyistä työnhakijaa, vaan osaava työntekijä.

Asenteet ovat seuraava tärkeä elementti tilanteen muuttamisessa. Asenteet vaikuttavat myös rakennettuun esteettömyyteen ja tahtoon toteuttaa sitä.Sen lisäksi asenteet vaikuttavat siihen, millaisina yhteiskunnan jäseninä vammaiset henkilöt nähdään. Liian usein vammaiselle tai osatyökykyiselle nuorelle tarjotaan peruskoulun jälkeen ainoaksi vaihtoehdoksi eläkettä. Nuorelta voi jäädä myös arvokas kesätyökokemus väliin, jos kukaan ei odota ja kannusta häntä kesätöihin tai hänelle ei ole mahdollista soveltaa työtehtäviä. Jo tässä kohtaa tämä nuori voi siis jäädä jälkeen ikätovereistaan työkokemuksen kartuttamisessa. Sen lisäksi, että työtä tehdään työn itsensä vuoksi ja oman elintason nostamiseksi, on työ tärkeä asia osallisuuden kokemuksessa ja auttaa tuntemaan, että kuuluu yhteiskuntaan – tulee hyväksytyksi sellaisena kuin muut.

Koska vammaiset henkilöt eivät välttämättä ole niin näkyvä osa yhteiskuntaa esteettömyyden puutteiden vuoksi ja tai he eivät näy viestinnässä, ajatellaan, että kyse on marginaalisesta vähemmistöstä. Vaikka esimerkiksi Suomessa vammaisia henkilöitä on arvion mukaan Espoon väkilukua vastaava määrä ja Invalidiliiton ja THL:n tutkimuksen mukaan Suomessa on noin 10 000 14-29-vuotiasta liikkumisrajoitteista nuorta.

Yhdenvertaisiin työllisyyspalveluihin ei siis riitä se, että paikalle pääsee fyysisesti, vaikka sekin esteettömyyden muoto on toki tärkeää. Paljon tärkeämpää muutoksen aikaansaamisessa on esteetön kohtaaminen: kohdataan jokainen nuori omana itsenään ja yksilöllisesti – hän ei ole ensisijaisesti osatyökykyinen tai vammainen työnhakija vaan työnhakija, jolla vain on jokin ominaisuus. Moninaisuus työmaailmassa on myös kaikkien etu – kun kaikki ihmiset näkyvät normaalina osana erilaisia yhteisöjä, se itsessään muuttaa asenteita ja avaa uusia näkökulmia.